Klikkaa Yhteystiedot- ja/tai Linkkejä-kohtaan. Siellä on nettisivuja, joilta löytyy lisää asiaa ja mietittävää!
--- ALPOLLA ON ASIAA --- "Moraali"vaalit 2011 ---
Setäni Reino Ylitalon kohtalo
Reino lähti Kanadasta Neuvostoliittoon vuolemaan kultaa
Isäni Artturi Ylitalo oli syntynyt Himangalla v. 1911. Hänellä oli neljä veljeä ja sisko. Viime vuosi-sadan alkuvuosina Keski-Pohjanmaalta lähti paljon ihmisiä Yhdysvaltoihin ja Kanadaan. Pienen maatilan tulot olivat rajalliset, joten isäni lähti jo 16-vuotiaana manttaalittoman lähinaapurin Otto Himangan kanssa Kanadaan. Vuosien varrella pieneltä Himangankylältäkin oli lähtenyt Amerikan mantereelle kymmenkunta miestä, joista kaikki eivät palanneet koskaan. Isäni vanhempi veli Reino oli mennyt Kanadaan jo muutamaa vuotta aiemmin.
Wall Streetin vuoden 1929 pörssiromahduksesta alkanut lama levisi myös Eurooppaan. Yhdysvalloissa pidetään suuren laman alkupisteenä "mustaa torstaita" eli 24. lokakuuta. Se ei ollut kuitenkaan laman varsinainen syy. Syiksi on kerrottu protektionismia, tehottoman julkishallinnon kasvattamista, sääntelyn lisäystä, verotuksen korotuksia, investointien puutetta sekä löysää rahapolitiikkaa. Tietolähteet kertovat Yhdysvaltain teollisuustuotannon pudonneen 47 %, brut-tokansantuotteen 33 % ja työttömyyden nousseen 20 %:in.
Amerikan mantereen laman aikaan Kanadaan ilmestyi Neuvostoliiton korkeaa tulotasoa ylistäviä agitaattoreita, kuten Amerikan Tiltu. Ne houkuttelivat ihmisiä muuttamaan Neuvotoliittoon. Vuoden 1930 alusta laman aiheuttama työttömyys ja monen siirtolaisen äärimmäinen köyhyys, jopa nälkä, muokkasivat ihmisten mielikuvaa Neuvostomyönteiseksi. Propagandan levittäjät kertoivat kaikkien muuttajien saavan valmiin asunnon ja työpaikan. Palkkojen vakuutettiin olevan paremmat kuin Kanadassa ja Yhdysvalloissa. Työttömyys ja köyhyys lisäsivät muuttohalukkuutta muidenkin kuin kommunistien keskuudessa. Monet poliittisesti asenteettomat lähtivät vuolemaan kultaa. - Niinpä Neuvostoliittoon lähtijöissä oli myös omalla työllään rikastumaan pyrkineitä, paremman elämän tavoittelijoita. Useimmat olivat eri alojen ahkerimpia ammattiosaajia.
Metsäkämpillä käytiin kiivaita väittelyitä kommunistien ja sitoutumattomien kesken kannattaako Neuvostoliittoon lähteä. Suomesta Kanadaan ja sieltä Neuvostoliittoon lähdettiin monista syistä. Siksi samoihin laivoihin sopivat niin poliittiset ideologit kuin laman kurittamat paremman elämän etsijät. Monet lähtivät rakentamaan vapaata tasa-arvoista yhteiskuntaa, kommunistista ihannevaltiota: Neuvostoliittoa.
Tukkikämppäelämää
Tukkikämppien nurkkatakoissa poltettiin metrisiä halkoja, joita pienittiin vielä lattialla olleen ruh-mon päässä. Isä kertoi erään Neuvostoliittoon lähtöpäivää odottaneen miehen ottaneen kämpässä kirveen käteensä ja lyöneen sen lattialla olevaan ruhmoon huutaneen, että täällä, te perkeleet, sanotte, että tämä on minun, mutta siellä se on meidän. Tämä oli nakannut puseronsa rintataskussa olleen Suomen passin nurkkatakkaan ja jatkaneen möykkäämistään: "Siellä ei tarvita tuollaisia papereita. Siellä ovat kaikki ihmiset vapaita ja samanarvoisia." Passi oli ehtinyt hiukan kärävähtää ennen kuin isä sai sen pois takasta ja laittoi talteen. Hän ei saanut koskaan tietoa, miten passiton mies pääsi perille Neuvostoliittoon.
Reinokin oli halunnut Neuvostoliittoon, mutta matkarahat puuttuivat. Laman vaikeuttaessa elämää hän oli muistellut isälleni, kuinka Vancouverissa herrat söivät ennen vain lohta, mutta nyt he syövät lohen päitä. Lama oli kuluttanut Reinonkin säästöt loppuun. Pula-ajan vaikutusten pahentuessa työttömien ja köyhien määrä lisääntyi. Neuvostoliiton agitaattoreiden puheet ja kirjoitukset uppo-sivat siirtolaisiin entistä herkemmin. Reinon muuttohalukkuus kasvoi, vaikka hän oli asunut Kana-dassa jo muutaman vuoden. Hän koki Kanadan elintason romahduksen ja etsi mahdollisuuksia päästä jonkun porukan mukana Neuvostoliittoon. Investointien ja metsätöiden hiipuessa lama koet-teli samalla tavoin koneurakoitsijoita kuin muitakin metsä- tai rakennustöitä tehneitä. Työttömyys ja tyytymättömyys ruokkivat muuttohalua.
Reino oli kertonut isälle tuntevansa varakkaan suomalaissyntyisen urakoitsijan Väisäsen. Hänellä oli telaketjuvetoisia puutavaran juontotraktoreita. Mies oli varakas, sillä hänellä oli henkilöauto ja kultainen taskukello. Isä ei muistanut, mistä päin Suomea Väisänen oli lähtöisin. Tämä oli luvannut antaa Reinolle lainaa ja maksaa matkan, jos Reino alkaa Neuvostoliittossa hänelle metsäkonekus-kiksi. Kolme muuta lähtijää olivat tehneet jo samanlaisen sopimuksen, kun Väisänen maksoi hei-dän matkakulunsa.
Isä oli kirjoittanut Kanadasta äidilleen Suomeen: "Reino oli onnenpoika, kun pääsi Neuvostoliittoon tienaamaan. Hänen varakas tuttavansa maksoi matkan." Muutaman viikon kuluttua isäni oli kirjoittanut äidilleen: "Väisänen oli maksanut myöskin tämän passinsa hylänneen kommunistin matkan." Vuonna 1951 kuollut mummoni muisteli isän lähettämien kirjeiden sisältöjä ja niiden aiheuttamia tuntoja.
Kumppanukset saapuivat Neuvostoliittoon Pietariin, josta Väisäsen auton mukaan tullut opas ja saattoauto ohjasi heidät Uhtualle. Koneiden piti tulla rautateitse lähimmälle asemalle, mutta ne eivät tulleet koskaan perille. Myöhemmin selvisi, että ne oli viety Stalinin kanavalle.
Lähdin Kalevi Tavin mukaan Petroskoihin. Muutamia kuukausia myöhemmin pääsin Reinon jäljlle. Uhtualla asuvien ihmisten avulla löysin vanhempaa sukupolvea mm. Lempi Rempsun. Hän kertoi Reinon vaimon Paulan elävän ja asuvan Villamäen pitäjän Kutisman kylässä. Lempi kertoi, että Paula pääsee Uhtualle liikennöivän helikopterin kyydillä ja he tapaavat joka kesä.
Ilmoitin Venäjän Karjalassa ilmestyvässä suomenkielisessä lehdessä tietäisikö joku Reino Himangasta, hänen elämästään jne. Himanka oli aikaisempi sukunimemme. Saimme jonkun yhteydenoton. Vanha opettaja Olga Larionova ilmoitti tietävänsä jotain. Hankimme myös vaimolle kutsun ja viisumin. Lähdimme yhdessä Uhtualle. Tuolla matkalla tutustuimme Rempsun Lempiin. Häneltä saimme ehkäpä parhaat vihjeet.
Karjalainen väestö puhui paljon Suomea, joten siellä oli helppoa liikkua ilman tulkkia - aina Venä-jän Kemiä myöten. Myöhemmin mukanani tulkkeina olivat mm. suomalaissyntyinen Erkki Telkin tai Petroskoissa pitkään asunut inkeriläinen Aleksanteri Mestiläinen.
Erkin kanssa menimme Kutismaan tavataksemme - ilmeni - Reinon lesken Paulan, mutta hän ei ollut kotona, vaan käymässä ystävänsä luona Petroskoissa. Pääsimme oikeille jäljille ulkoa katsottuna hyljätynnäköisessä talossa, jossa asui kolme vanhaa naista. Suomalaisten vihaaja Olga Karhu tiesi Paulan elävän ja sen, kuka saattaisi tietää tarkemmin Paulan vaiheista. Olgan sisko oli ollut desantti ja tullut ammutuksi aavalla suolla sodan viimeisen tunnin aikana.
Olgan opastuksella löysimme naisen, joka oli hoitanut Reinon ja Paulan lasta Suloa silloin, kun Paula oli ollut navettatöissä. Tämä oletti Paulan asuvan Villamäen pitäjässä Kutisman kylässä. Ajoimme vaimon kanssa Kostamuksen kautta Petroskoihin ja sieltä Kutismaan. Talo löytyi, mutta Paula ei ollut kotona. Löysimme hänet kuitenkin samana päivänä Petroskoista korkeassa kerrostalossa asuvan ystävänsä luota.
Tulkki Erkki Telkin meni edellä ja kysyi Paulaa. Sieltä vastattiin hänen olevan sisällä. Erkki kutsui meidät Helenan kanssa sisään. Paula tuli ovesta kerrostasanteelle. Nähdessään minut hän siveli kädellään otsaani ja totesi: "Miun Reinoin otsa!" Kyynel herahtivat silmiin, kun viimein saatoimme todeta olevamme oikeilla jäljillä.
Paula kertoi Väisäsen porukan tulosta
Paula muisti tarkoin, miten Kanadasta tullut Väisäsen porukka asettui asumaan neljä huoneistoa käsittäneen talon yhteen nurkkahuoneeseen. Myöhemmin he saivat lämpimässä talossa käyttöönsä kaksi huonetta. Matkatavarat olivat olleet vielä suurelta osin purkamatta, kun heitä tultiin aamulla hakemaan pelolle töihin. Ruuasta ei oltu puhuttu mitään - saati sitten palkoista. Heille oli sanottu, että ruokaa tulee työmaalle ja palkoista sovitaan, kun työnjohtaja tulee Uhtualle. Porukka oli saanut kuitenkin päivän vapaaksi, jotta se pääsi katsomaan kylää ja hankkimaan ruokaa asunnolle.
Seuraavana aamuna heidät oli jo viety kaivamaan lapioilla pellonojia. Väisäsen auto oli otettu pois, samoin kultakello. - Karu totuus oli paljastunut heti ensimmäisinä päivinä. Olot eivät olleet vastanneet alkuunkaan niitä, mitä heille oli Kanadassa luvattu.
Vastaanottoon pahoin pettyneillä miehillä ei ollut mahdollisuutta paluumuuttoon. Reino oli tutustu-nut muutamaan paikalliseen suomenkieliseen perheeseen, jotka tiesivät, ettei sinne tulleilla ole mah-dollisuutta päästä pois Neuvostoliitosta. Oloihin on tyydyttävä ja mitä vähemmän sanoo vastaan, sen mutkattomammin heitä kohdellaan.
Reinolle oli tullut hätä, ettei isäni vain lähtisi Kanadasta hänen jäljilleen. Paikalliset tuttavat olivat neuvoneet Reinoa, miten hän voisi lähettää kuriirin välityksellä kirjeen Kanadaan ja kertoa, miten kansaa petetään. Kirje oli mahdollista lähettää Murmanskin satamassa käyvien ulkomaalaisten laivojen merimiesten avulla. Heidän laivansa saapuessa johonkin länsimaan satamaan kuriirit toimittivat kirjeet postiin. Reino oli kirjoittanut isälle: "Neuvostoliitto on maanpäällinen helvetti."
Väisäseltä oli otettu heti auto ja kello pois. Uhtualle tulonsa jälkeen hän oli nähnyt autonsa yhden kerran noin kahden viikon kuluttua. - Sen jälkeen autosta ei ole ollut havaintoa. Reinolta tuli aino-astaan yksi kirje, jossa hän kertoi heitä kohdanneista vaikeuksista sekä siitä, miten Väisäsen juon-totraktori, auto ja kello oli otettu pois. Koneiden oli kerrottu olevan tulossa Uhtualle.
Asetuttuaan asumaan Uhtualle miehet olivat tutustuneet helposti vanhahtavaa Suomea puhuvaan väestöön. Koska valtaosa ihmisistä puhui suomea, heidän oli helppoa osallistua paikallisten nuorten rientoihin. Uteliaat paikalliset olivat tavanneet muitakin Amerikan mantereelta tulleita. He olivat kyselleet tulijoilta ihmeissään, miksi nämä olivat lähteneet Kanadasta sinne.
Siirto Kannussuon metsätyömaalle
Alkuvaiheessa tulijat oli määrätty kaivamaan pellonojia, mutta heidän ammattitaitonsa selvittyä, miehet oli siirretty syksyllä Kannussuon metsätyömaalle. Sieltä heidät oli ohjattu Luusalmen Kepajoelle, missä heille oli näytetty jokitörmä, johon he saisivat rakentaa vapaa-aikoinaan talonsa. Heille oli annettu viikonvaihteissa mahdollisuus käydä Kepajolla hakkaamassa talonvärkkiä paikallisesta metsästä sekä lohkomassa kivijalkakivet. Mikään Kanadassa saatu lupaus ei ollut pitänyt paikkaansa.
Sensuuri ei päästänyt läpi Neuvostohallintoa arvostelevaa postia. Kaikki Kanadasta ja Yhdysval-loista tulleiden kirjeet luettiin. Opittuaan maan tapoja ja kirjekuriirin postireittejä Muurmanskiin joidenkin lähetykset olivat saapuneet perille Kanadaan. Pohjois-Amerikassa asuvat ihmiset alkoivat saada oikeaa tietoa Neuvostoliittoon muuttaneiden oloista. Yhden paljon käytetyn kuriirin kärähdettyä useiden vuosien kuluttua saatiin tieto etteivät Murmanskin kautta lähetetyt kirjeet olleet menneet eteenpäin.
Kuriiritoiminta ei ollut riskitöntä ja siksi palveluista oli vaadittu kovaa hintaa. Hallinnon päästyä juonesta kiinni siirtolaisten valvonta oli tiukentunut ja kärynneitä kuriireja oli rankaistu - jopa tapettu. Kärähtäneiden siirtolaisten ja suomea puhuvien karjalaisten valvonta oli tiukentunut kauttaaltaan. Valtaosa suomea puhuvasta väestöstä oli vihannut kommunisteja. Mutta siitä oli puhuttu vain silloin kun, kukaan ulkopuolinen ei kuullut.
Tapaamme Paulan kanssa
Kuten aiemmin kerroin, löysimme setäni Reinon lesken Paulan Petroskoista. Tulkkini Erkki oli mukana. Liikuimme Erkki kanssa yhdessä, sillä tuossa vaiheessa Avangarden tiloissa Petroskoissa opiskeltiin jo lasikuituvenetuotantoa.
Paula kertoi. Hän oli ollut kirkkaana kesäyönä Uhtualla palaamassa neljän tytön kanssa tansseista. Vastaan oli tullut neljä kanadansuomalaista poikaa. Tytöt olivat kynkänneet käsikädessä ja tukkineet tarkoituksella koko tien. Pojat olivat pysäyttäneet heidät ja olivat alkaneet kysellä kuulumisia. He olivat kertoneet tulleensa Kanadasta Uhtualle sekä maininneet majoituspaikkansa.
Paula kertoi, että hänellä oli ollut nuorena paksu vaalea tukka ja pitkälle selkään yltäneet letit. Reino oli siepannut hänet vyötäröstä itseään vasten niin, että nenät vastasivat toisiinsa ja oli katsonut hänen silmiinsä anovasti. "Sinulla on niin nätit silmät ja komiat paksut letit, että minä otan tästä tytöstä vaimon itselleni," oli Reino tuuminut. Paula ei kertonut, miten ilta oli jatkunut, mutta tapaamiset olivat jatkuneet aina tilaisuuden tullen. Paula kertoi olleensa viiden tytön sisarusparven nuorin ja lähtöisin Tollojoelta, Kostamuksen pohjoispuolelta läheltä Suomen rajaa.
Reino oli kertonut Paulalle, että he olivat lähteneet urakoitsija Väisäsen mukana vuolemaan kultaa, mutta tekivät töitä Kannussuon metsätyömaalla. Heille oli tarjoutunut tilaisuus hankkia Kepajoen törmältä tontit ja puutavara asuntoja varten. Rakennuspaikka sijaitsi muutamia kymmeniä kilometrejä Uhtualta Venäjän Kemin suuntaan.
Paulan ja Reinon avioliitto
Muistiini ei ole jäänyt kertoiko Paula, kuinka pitkään he seurustelivat ja milloin he menivät naimi-siin. Mutta siitä päätellen, että elokuussa vuonna 1939, kun suomea puhuva väestö siirrettiin Arkangelin alueelle, heidän vanhin lapsensa Sulo oli seitsemän vuoden ikäinen. Sulo oli syntynyt avioliiton aikana, ilmeisesti vuonna 1932 eli silloin, kun he asuivat Luusalmella. Tuolloin Reino oli ollut vielä Kannussuolla metsätöissä ja Paula navettatöissä, kun Kepajoen törmän taloja rakennettiin. Kepajoella ei ollut tuolloin vielä muuta asutusta. Myöhemmin, kun talot oli rakennettu yhdessä valmiiksi, ne oli arvottu, kuka sai minkäkin talon omistukseensa.
Miten pääsimme Reinon jäljille
Etsintä perustui siihen, mitä isä oli kuullut ollessaan taistelulähettinä talvisodassa. Hän kertoi, että heinäladosta oli kuulunut kipua valittavan miehen ääni. Kuunneltuaan hetken hän oli hiipinyt lähemmäs latoa nähdäkseen oliko valittaja suomalainen. Tirkistellessään hirsien välistä hän oli nähnyt lattialla kyljellään makaavan haavoittuneen Neuvostoarmeijan sotilaan. Varmistuttuaan, ettei sotilaalla ollut asetta lähellä, isä oli mennyt haavoittuneen miehen viereen ja kysynyt englanniksi ymmärtääkö sotilas häntä. Mies oli jatkanut vaikerointiaan, mutta oli säikähtänyt tajutessaan, että vieressään seisoo suomalainen sotilas. Tämä oli sanonut sekavasti jonkun suomea muistuttavan sanan. Varmistuttuaan vielä, ettei miehellä ollut asetta, isä oli lähestynyt tätä varovasti ja kysynyt, mihin tämä oli haavoittunut ja voisiko hän auttaa. Tajuttuaan kysymyksen sotilas oli virkistynyt ja oli alkanut puhua pohjoiskarjalaista suomea.
Kun mies vakuuttui, ettei isällä ollut aikomusta tappaa eikä vangita häntä, vaan auttaa, tämä oli näyttänyt jalkaansa. Taistelulähetin leipälaukun varusteisiin kuuluivat haavan puhdistus- ja sidonta-tarvikkeet. Mies oli hyväksynyt avuntarjouksen. Isä oli kaivanut laukustaan tarpeet, puhdistanut ja sitonut reidessä ja pohkeessa olleet kranaatinsirpaleiden aiheuttamat haavat. Jalassa olivat toimi-neet kaikki liikkeet, mutta kipu oli ollut kova. Pervitin-pulveri kuului lähetin lääkkeisiin. Isä oli antanut miehelle kipua ja väsymystä lievittäviä pulvereita ja vielä muutaman lapun tämän taskuun. Pulverin vaikutuksesta kipu oli lieventynyt.
Suomen rintamalinja oli ohittanut metsän suojassa pellot, joilla lato oli ja menneet jo Neuvostolii-ton puolelle. Kun lato oli linjojen Suomen puolella, isä oli kysynyt haluaisiko sotilas jäädä Suomeen. Tämä oli pelännyt kohteluaan eikä ollut halunnut jäädä. Lisäksi hänellä oli ollut perhe Uhtualla. Sotilas oli kertonut olevansa tiedustelija ja tiesi olevansa linjojen takana. Tämä oli aikonut yrittää pimeän turvin rintamalinjan omalle puolelle ja päästä sidontapaikan kautta kotiin toipumislomalle.
Sotilaan kerrottua olevansa Uhtualta kotoisin isä oli kysynyt tunsiko tämä Kanadasta muuttaneen Reino Ylitalon tai Himangan. Mies oli tuntenut Reinon. Hän oli kertonut, että Reinolla on nainen ja poika, mutta ei ollut nähnyt heitä pitkään aikaa. Hän oli epäillyt olisiko Reinon perhe joutunut muuttamaan Uhtualta Luusalmelle, kun sinne oli viety muitakin suomalaisia metsätyömaalle. Uhtuan mies oli ollut vuorokauden ilman ruokaa. Isä kertoi tunteneensa suurta myötätuntoa miestä kohtaan ja hän oli antanut laukussaan olleet vanikat. Leipä oli kelvannut ja oli tullut heti käyttöön.
Kun verenvuoto oli aiemmin tyrehtynyt ja kipu lieventynyt, sotilas oli kokeillut nousta ylös. Jalka oli kantanut ja liikkeet olivat sujuneet kohtalaisesti. Hän oli kiittänyt isääni ja aikonut pimeän turvin yrittää palata samaa reittiä, jota oli tullutkin. Molemmat miehet olivat kokeneet tilanteen vaaral-liseksi, kun vastakkaisilla puolilla olleet sotilaat olivat samassa heinäladossa ja sulassa sovussa. Riskiä oli lisännyt se, että huoltotie kulki aivan ladon vierestä.
Linjojen edetessä huoltoliikenne oli vilkastunut ja tilanne muuttunut vaaralliseksi. Ennen kuin he erosivat, isä kertoi tehneensä tilannearvion: vaikka Uhtuan miehellä olisi ollut heinissä ase, tuskin hän olisi ampunut takaa, sillä tämä olisi paljastanut itsensä huoltojoukkojen sotilaille. Toivotettuaan onnea toisilleen miehet olivat eronneet. Isä kertoi tunteneensa sääliä miestä kohtaa. Mutta hän oli saanut tältä veljestään hyviä uutisia ja oli jättänyt vangitsematta perheellisen miehen. Uhtuan mies ei ollut sodassa omasta halustaan enempää kuin hänkään. Isän oli palannut jatkamaan lähetin tehtävää.
Isä muisteli usein tuota tapaamista, sillä kirjeenvaihto Reinon kanssa ei toiminut. Oli kuitenkin tieto, ettei veli ollut menehtynyt ainakaan Stalinin kanavalla, kuten niin moni muu Kanadasta lähtenyt oli tullut siellä tiensä päähän. Samoin se, että Reinolla oli vaimo ja ainakin yksi poika, antoi minulle aiheen olettaa hänen eläneen Neuvostoliitossa ainakin muutaman vuoden.
Helenan kanssa Uhtualle
Palaan sukulaisten etsintään. Olin siis yrittänyt etsiä yhteyksiä Uhtualle Suomen sukujuuria olevien ihmisten ja suomenkielisen lehden kautta, mihin Reino asettui asumaan tultuaan Kanadasta Karjalaan. Uhtualta oleva sotilas oli kertonut isälle tunteneensa Reinon ja tämän vaimon. Vuosi lienee ollut 1992, kun laitoin lehti- ilmoituksen. Eläkeläisopettaja Lydia Larionovalta saadussa kirjeessä ilmeni, että Reino ja tämän vaimo Paula olivat hänen tuttujaan.
Kesä oli kallistumassa syksyyn lähtiessämme vaimoni kanssa Kostamukseen ja sieltä edelleen Uh-tualle. Tuo ilmansuunta oli vierasta, sillä emme olleet käyneet siellä aikaisemmin. Ajoimme Kosta-muksesta Vuokkiniemen kautta Uhtualle todella huonokuntoista soratietä. Matka sujui mukavasti kumpuilevassa mäntymetsän peittämässä maastossa. Välillä huomasimme juoksuhautoja sekä osit-tain romahtaneen korsun. Olikohan Kis-Kis-kukkula. Ajelimme hitaasti vanhalla sotatoimialueella. Tiedossamme oli Uhtualla asuva iäkäs Lempi Rempsu-niminen nainen. Tultuamme perille saimme jo välillä hyviä neuvoja ja löysimmekin hänet helposti. Kysyimme Lempiltä tunsiko tämä Reino Ylitalon. Hän ei tuntenut eikä muistanut kuulleensa Reinon nimeä. Mutta hän neuvoi meitä menemään Olga Karhun luokse, sillä hän tietänee enemmän.
Me etsimme Reino Ylitaloa ajattelematta, että lähtiessään Kanadaan hänen sukunimensä oli ollut Himanka. Emme tienneet käyttikö hän Himanka nimeä, sillä Ylitalo nimi tuli vasta silloin, kun perhe muutti Himangalla omaan taloon kylän läpi virtaavan joen yläjuoksulle. Isäni sukunimi muuttui Ylitaloksi ennen Kanadaan lähtöä. Himanka-nimiä oli liikaa, joten Himangan pappi oli keksinyt sukunimeksi Ylitalon. Samalla tulivat Ala-Himanka ja Ylä-Himanka. Osalle jäi sukunimeksi Himanka ja Keiski. - Pappi oli kuullut kahden Fanni Himangan rakkauskirjeiden menneen vääriin osoitteisiin. Sen seurauksena leskiemännät olivat lyöneet puuämpäreillä tosiaan. Lähes koko kylän asukkaiden sukunimi oli Himanka, vaikkeivät kaikki olleetkaan keskenään sukulaisia.
Rempsun Lempi antoi muitakin vihjeitä ihmisistä, joilta voisimme tiedustella Reinoa. Löydettyämme Olgan hän lähti ohjaamaan meitä Lempin antamiin kohteisiin. Kävimme parissa, kolmessa osoitteessa saamatta paljoakaan lisää tietoa. Mutta kuitenkin lähes joka talossa mainittiin nainen, joka saattaisi tietää. Samaan hengenvetoon monet kuitenkin totesivat, ettei vanha juoppo mitään tiedä.
Mieleeni on jäänyt tapaaminen Mikkolan sisarusten kanssa. Molemmat olivat jo yli 80-vuotiaita. He olivat kotoisin Luusalmen Mikkolan kylältä. Toisen sisaruksista sanottiin olevan sokea, mutta hänellä on hyvä muisti. Astuessamme Olgan opastamina ovesta Mikkolan sisarusten taloon hellalla kiehui vesipata. Huoneessa oli näkyvyys niin kuin sumuisella järvellä. Hämärä huone oli siisti.
Tervehdimme ja esittelimme sisaruksille itsemme ja asiamme. Istuin puheliaan mummon kutsusta hänen vastakkaiselle puolelleen pöytää. Suuret ruskeat silmät katsoivat minuun. Toinen sisaruksista istui seinustan tuolilla. Hänen silmänsä olivat melkein kiinni, mutta juttua alkoi tulla häneltäkin.
Kysyimme Reino Ylitaloa. Molemmat sisarukset kertoivat heti muistavansa Ylitalon veljekset. Tie-sin, ettei Reinolla ollut veljeä Neuvostoliitossa ja suhtauduin epäilevästi heidän esittämiinsä ajatuk-siin. Sisarukset jatkoivat kuitenkin kertomustaan. Nämä Ylitalon veljekset oli viety Siperiaan ja he olivat karanneet sieltä ja paenneet Ruotsiin. Toisen veljen nimen he muistivat olleen Helge.
Veljesten pakomatkasta oli hurjia juttuja, miten he olivat paetessaan keskitysleiriltä joutuneet tappamaan kiinniottajiaan. Veljekset olivat syöneet sieniä ja marjoja sekä kaivaneet perunoita pelloista, varastaneet vihanneksia pihoista ja ottaneet navetoista mukaansa kananmunia. Sisarukset kertoivat miesten menneen Ruotsin Yli-Torniolle. Lähtiessämme ojensin käteni pöydän takana istuneelle mummolle hyvästelläkseni hänet, mutta hän ei tarttunut käteeni. Vasta tuossa vaiheessa tajusin, että juuri tämä isosilmäinen sisarus oli sokea.
Menimme kuitenkin tapaamaan mainittua vanhaa juopponaista. Hänen asuntonsa oli pienen talon yläkerrassa. Koputimme oveen ja saimme kutsun astua sisään. Esittelimme itsemme ja asiamme. Nainen nousi ylös sängyltä ja pyysi meitä istumaan. Hän oli nuorempi kuin Mikkolan sisarukset, mutta hän tiesi heti, mistä on kysymys. Hän ei ollut humalassa, vaan puhelias ja virkeä ihminen.
Nainen kertoi Reinolla ja Paulalla olleen Sulo-niminen poika. Hän nauroi ääneen ja hillittyään itsensä nainen alkoi puhua: "Joka aamu, kun Paula lähti navettaan, hän nakkasi pojan ovenraosta minulle ja pyysi, että katson pojan perään." Nainen sanoi hoitaneensa Suloa pari vuotta. Hän tunsi Paulan siskontytön ja sanoi tämän asuvan aivan lähellä. Nainen kertoi tämän olevan Uhtua-lehdessä toimittajana. Kiitimme tiedoista ja lähdimme etsimään Paulan siskontyttöä. Hukkasin Suloa hoitaneen naisen nimen, mutta hänen kuvansa on tallella.
Olga opasti meidät lähellä olevaan taloon. Esittäydyimme, kuten aikaisemmissakin paikoissa ja todellakin seisoimme Paulan siskontytön edessä. Saimme tosi lämpimän vastaanoton. Toimittajan tytärkin kutsuttiin kotiin meitä tapaamaan. Saimme kuulla, että Rempsun Lempi oli ollut vuosikym-menet Paulan paras ystävä. Saimme kuulla, että tullessaan Uhtualle Paula asuu aina Lempin luona. Kysyimme Lempiltä Ylitalon Reinoa, mutta kysymys ei siis tuonut mieleen muistikuvaa. Jos olisimme kysyneet Paulaa hän olisi tiennyt kaiken. Paulan siskontyttö kertoi Paulan asuvan Villamäen pitäjässä Kutisman kylällä, Petroskoin ja Suojärven välillä. He tiesivät Paulan olevan hyväkuntoinen ja hyvämuistinen.
Tunsin todellista mielihyvää kuultuani, että Reinon vaimo elää ja hänen ajatuksensa toimii, kuten nuorempanakin. Emme kyselleet heidän perheestään sen enempää. Kiitimme hyvästä ja mielen-kiintoisesta keskustelusta ja lähdimme paluumatkalle Kostamukseen. Suloa hoitanut nainen ei puhunut muista lapsista, joten ajattelimme, että heillä oli vain yksi lapsi.
Lähdimme Petroskoihin
Uhtualta Petroskoihin on lähes 800 kilometriä. Katsoimme parhaaksi ajaa vielä kotiin Kokkolaan ja hankkia jotakin Paulalle tuliaisiksi. Valmistauduimme uutta matkaa varten ja keräsimme tuttavilta hyväkuntoisia vaatteita viedäksemme niitäkin Karjalaan. Saimmekin vaatteita niin paljon, että sovimme vaivoin omien tavaroidemme kanssa autoon. - Venäjän rupla oli romahtanut ja kansan oli todella vaikeaa saada ruuan lisäksi vaatteita. Aloittaessani Neuvostoliiton aikana vuonna 1988 mak-soin ruplasta seitsemän markkaa. Tuolloin vuonna 1993 markasta sai 1370 ruplaa.
Parisen vuotta myöhemmin käydessäni Uhtualla, minulle selvisi Lempin ja Paulan olleen parhaita ystäviä viime vuosiin asti. Mekään emme tulleet ajatelleeksi kysyä Reinon vaimoa, vaan kysyimme Reinoa. Ehkä pari vuotta Paulan tapaamisen jälkeen kävin Uhtualla ja tapasin samalla matkalla myös Lempin. Hän nauroi minulle ja kysyi, miksi en etsinyt Paulaa. Hän olisi heti osannut kertoa, missä tämä asuu.
Vaimon kanssa tapaamaan Paulaa
Tiesimme tavallisen Karjalan kansan tiukan taloustilanteen ja pakkasimme siis auton täyteen vaatteita. Tuohon aikaan Venäjän tulli ei vielä ottanut pois ylimääräisiä vaatteita. Tullissa kyllä kysyttiin kävimmekö vaatteilla kauppaa ja onko niillä jossakin myyntipaikka. Kerroin heille lastenkotien surkeasta vaatetustilanteesta ja viemme humanitäärisistä syistä sinne lasten vaatteita, kuten monta kertaa aiemminkin. Vaikka tiesin henkilökunnan ottavan aina parhaat päältä, vein vaatteita. - Myöhemmin kuulin Annikki Salmelalta, että lastenkotien henkilökunta myy lahjavaatteita torilla.
Saapuessamme Venäjän rajalle Värtsilään tilanne oli sama eli yhtä jäykkä kuin aina ennenkin. En-simmäisenä tulli otti autopuhelimesta tangentin haltuunsa, jotta en voisi käyttää sitä Venäjällä. Eipä siellä tuohon aikaan tehnyt puhelimella mitään, kun Karjalasta puuttui antenniverkosto. Opin ottamaan toisen luurin povitaskuun. Huomattuani, että lähellä Helylää olevalta Rautakankaalta matkapuhelimella saattoi soittaa Suomeen.
Päästyämme Petroskoihin haimme tulkkinani toimineen Erkki Telkinin Petroskoin asumalähiöstä Triviljankalta mukaan ja ajoimme Kutismaan. Löysimme muutaman talon kylältä Paulan asunnon helposti, mutta ovet olivat lukossa. Erkki kysyi naapurilta tietäisikö hän missä Paula on. Naapuri sanoi olevansa Paulan poika. Säpsähdin kuullessani Erkiltä, että naapuri oli todella Paulan poika. Luulin jo löytäneeni serkun. Naapuri kertoi olevansa Paulan uudesta avioliitosta. Reinon kuoltua Paula oli mennyt uudelleen naimisiin, joten mies ei ollut sukulaiseni. Häneltä saimme kuitenkin osoitteen, jossa Paula kävi usein kyläilemässä ystävällään Petroskoissa.
Palasimme takaisin Petroskoihin ja Erkille tutussa kaupungissa löysimme Paulan pojan antaman osoitteen. Erkki kapusi edeltä kerrostalon kolmanteen kerrokseen Siletä vihdoin Paula löytyi, kuten aiemmin kerroin. - Niinpä meidät kutsuttiin sisälle zaijulle.
Istuuduimme kerrostalon keittiössä saman pöydän ääreen. Muutaman ajatuksen vaihdon jälkeen Paula alkoi laulaa. Hänellä oli todella hyvä ääni ja nuottikorva, kuten sanonta kuuluu. Mieliimme palautui ajatus, miten laulu kuuluu karjalaiseen kansanperinteeseen. Hän aikoi mennä seuraavana päivänä Villamäen Kutismaan kotiinsa ja pyysi meitä tulemaan sinne. Paula kertoi pääsevänsä liikkumaan helposti poikansa kyydillä, kun tämä ajoi työkseen linja-autoa.
Kerroimme käyneemme Uhtualla etsimässä häntä ja tavanneemme siellä Suloa navetoinnin aikana hoitaneen naisen. Paula rehahti makeaan nauruun ja kysyi oliko nainen selvin päin. Kerroimme, että nainen oli selvinpäin ja neuvoi meitä menemään vielä Paulan siskontyttären luo. Tapaamamme nainen oli hyvin perillä päivän tapahtumista. Vaikka Paula näki naisen enää hyvin harvoin, hän sanoi kuulleensa tuttaviltaan tämän tilanteesta. - Viinankäytössä saattoi olla paikallista liioitteluakin.
Oliko Reino kommunisti?
Isäni oli ehdoton maalaisliittolainen ja myöhemmin kepulainen. Siksi ehdinkin kysyä jo ensitapaa-misella oliko Reino kommunisti, kun tuli Neuvostoliittoon. Paula kielsi jyrkästi, ettei tuossa Uhtualle tulleessa porukassa ollut kuin yksi kommunisti, jonka nimen hän oli unohtanut. Hän mainitsi myös Väisäsen, joka oli maksanut kaikkien neljän matkat. - Muistan tätini Selinda Muholankin puhuneen tuosta Väisäsestä. Nämä kolme muuta tulivat vuolemaan kultaa. Paulalla oli tosi hauskaa kuultuaan, että ensimmäinen Uhtualla tapaamamme nainen oli Rempsun Lempi. Paula kertoi käyvänsä joka kesä Uhtualla ja asuvansa sen ajan Lempin luona. Kysyin, miten hän kulkee sinne, kun junatkaan eivät kulje Uhtualle. Hänen mukaansa aiemmin sinne pääsi helikopterilla, mutta sen lentämisen loputtua kulku oli vaikeutunut. Päätimme juttutuokion ja sovimme tapaavam-me Kutismassa seuraavana päivänä.
Menimme seuraavana aamuna Paulan luo Kutismaan. Hän kertoi kuulleensa jo, että olimme eilen käyneet kysymässä hänen tyttäreltään, missä hän asuu. Paula oli tosi häpeissään tyttärensä käytöksestä, sillä heillä oli ollut syntymäpäiväjuhlat ja tytär oli ollut humalassa. Erkki myönsi, että tytär oli vahvassa humalassa. No siitä ei puhuttu sen enempää, vaan alettiin keskustella Paulan ja Reinon tapaamisesta.
Paula kertoi olevansa kotoisin Tollojoelta läheltä Suomen rajaa Kostamuksen ja Vuokkiniemen väliltä. Hän oli nuorin tyttö viiden tytön sisarusparvesta, mutta kertoi isänsä sanoneen: "Nuorin sai parhaan miehen." Meille ei tullut koskaan selville Uhtualle muuton syy, mutta arvelin, että työtilai-suudet ja isomman paikan mahdollisuudet hankkia elantonsa saattoivat olla taustavaikuttimina. Kostamus oli tuolloin pieni järvenrantakylä.
Paula eli kahden huoneen asunnossa, jossa oli pieni keittiö ja makuuhuone. Keittiössä oli hella ja pöytä sekä muutama tuoli. Talo oli maalaamaton, kuten muutkin kylän talot. Useimmat Kutisman vanhemmista asukkaista elivät luontaistaloudessa ja puhuivat keskenään suomea.
Suurin osa autosta purkamissamme vaatteista oli aikuisille, sekä miehille että naisille. Mukana jopa uusiakin asusteita. Paula, joka oli hankkinut leipänsä aikuisikänsä kraatarina, kutsui ensimmäisenä naapurissa asuvan pojanpojan vaimon sovittamaan uutta pitkää nappanahkatakkia. Takki istui hänelle muutoin hyvin, paitsi pituutta oli hieman liikaa. Se ei haitannut eikä hän riisunut takkia pois päältään, vaikka istuimme parisen tuntia Paulan luona. Paulalle jäivät kaikki vaatteet, joita hän sai lahjoittaa tai myydä, miten itse halusi.
Paulan nuoruus ja avioliitto Reinon kanssa
Kuten edellä on kerrottu, Paula ja Reino olivat tavanneet Uhtualla tyttöjen tullessa tansseista. Pidempi liitto alkoi syntyä yllättäen. Palasimme pian tuohon aikaan tapahtuneisiin asioihin. Paula kertoi heidän esikoisensa syntyneen silloin, kun he olivat asuneet vielä Luusalmella ja Uhtualla. Kanadasta tulleet miehet olivat rakentaneet yhdessä viisi samanlaisia taloa. Paikalliset miehet olivat kehuneet kilvan Kanadasta tulleiden hyviä työkaluja ja ammattitaitoa. Miehet rakensivat talot valmiiksi ja arpoivat, kuka sai minkäkin talon.
Asuessaan Kepajoella heille oli syntynyt vielä kaksi tytärtä: Vieno ja Aino. Tyttärillä oli vajaat kaksi vuotta ikäeroa. Paula kertoi Reinosta tulleen Kepajoen muonamänttäri. Ihmettelimme moista ammattia, vaikka tajusimme kyllä sen, että muona viittaa ruokaan. Muonamänttäri haki hevosella Uhtualta ruokatavaraa ja jakoi sitä seudun kylillä olleisiin pieniin kauppoihin. - Elämä oli muuttunut, kuten muillakin suomea puhuvilla rajaseudun asukkailla, arvaamattomaksi. Ihmisiä oli viety yöllä kodeistaan eikä läheskään kaikista saatu koskaan mitään tietoa, mihin heidät oli viety. Kansa oli elänyt jatkuvan pelon vallassa. Kepajoki oli syrjäinen pieni kyläpahanen, joten sekin saattoi olla syy, että heidät oli tavallaan unohdettu silloin, kun puhdistukset alkoivat ja rajaseudun suomea puhuvaa väestöä pakkosiirrettiin mm. Siperiaan metsätyömaille tai Arkangelin alueelle pohjoiseen.
Kysyessäni Paulalta oliko heillä ollut aina ruokaa hän vastasi, että koskaan ei ollut ollut nälkä. Hän kertoi joutuneensa jo kaksitoistavuotiaana metsätöihin. Ihmettelin, mitä tuon ikäinen tyttö pystyi tekemään metsässä. Paula sanoi olleensa kuuteentoista ikävuoteen saakka tyvestä kaataja. Koska hän oli isokokoinen, kuusitoistavuotiaana hänet siirrettiin lastaamaan ratapölkkyjä junavaunuihin.
Tyvestä kaataminen onnistui justeerilla, sillä sen toisessa päässä oli toinen samanikäinen tyttö. Puu-ta jyystettiin niin pitkään, että se viimein kaatui. Heidän voimillaan ja kirveellä ei saanut oksia poik-ki, joten tyvestä kaatajan työ oli ainoa, jota tuon ikäinen lapsi oli kyennyt tekemään.
Ratapölkyt oli veistetty metsässä, jossa ne lastattiin rautatievaunuihin, vaikka siellä ei ollut ollut lastauslaitureita. Pölkyt oli työnnetty ylös vaunuihin. Kuusitoistavuotiaalle tytölle se työ oli ollut äärettömän raskasta.
Paula kertoi opetelleensa ompelemaan heti, kun oli jaksanut polkea ompelukonetta. Kotona oli oppinut ompelemaan uutta samalla, kun opetteli paikkaamaan vaatteita. Myöhemmin avioiduttuaan he olivat hankkineet oman ompelukoneen ja Paula oli alkanut päätoimiseksi ompelijaksi. Hän oli opetellut myös korjaamaan koneita. Monet ihmiset olivat tuoneet maksuksi ruokaa, kun rahaa ei ollut ollut. He olivat poimineet sieniä ja marjoja sekä viljelleet pieniä puutarhojaan. - Hänen mukaansa se oli takuu, ettei koskaan ollut nälkä.
Tytöt olivat syntyneet heidän asuessa Kepajoella. Paulan isä oli muuttanut Tollojoelta Kepajoelle. Perhe oli harrastanut kalastusta, kuten muutkin kylien asukkaat. Talven varalle suolattiin siikaa ja muikkua sekä sieniä. Ympäristössä oli useita järviä ja kalaisia jokia, kuten Kepajoki ja Pistojoki. Useimmilla perheillä oli joku kotieläin syömässä ruuanjätteet, jos niitä oli - yleensä lammas, sika tai vasikka. Syksy oli teurastusaikaa, sillä ennen talvikauden alkamista teuraseläinten lihaa suolattiin, mutta pakkaskauden alettua lihat roikkuivat kylmien vinttien orsilla tai ulkona aitassa. Metsästyk-sellä oli suuri merkitys Kepajoen asukkaille.
Paula kertoo elokuun alussa 1939 alkaneista tapahtumista
Paula kertoi: Talvimarjoista mustikat oli poimittu ja puolukan kypsymistä odoteltiin. Alkukesän sienisadosta suolasienet olivat painojen alla astioissa. Valmistauduttiin muikun ja siian kutupyyn-tiin, uusittiin ja korjattiin pyydyksiä. Suolakala muodosti jokaisen perheen talviravinnosta merkit-tävän osan. Kapakala kuivatettiin pitkin kesää. Kepajoen kylällä elettiin tavanomaisia elokuun alku-päiviä, kunnes kylille tuli pelottavaa tietoa.
Jokaiseen Luusalmen sekä Kepajoen, Mikkolan ja Haikolan kylissä olevaan taloon tuotiin määräys osallistua alkavaan väestön siirtokokeeseen. Perheille annettiin määräykset, joiden mukaan varus-teita sai ottaa mukaan viisi kiloa henkeä kohden. Kokeen ilmoitettiin kestävän kolme vuorokautta. Paula ja hänen isänsä keräsivät varusteita kolmelle lapselle: ainoastaan välttämättömiä lämpimiä vaatteita mukaan, sillä elokuun alussakin yöt saattoivat olla jo kylmiä. Painorajan vuoksi varusteita oli niukasti.
Paula kertoi: "Kun kylät oli tyhjennetty ja väestö siirretty lähimmälle rautatieasemalle, meidät komennettiin umpinaisiin tyhjiin tavaravaunuihin. Vaunuissa ei ollut istumapaikkoja, ainoastaan tyhjä vaunu ja lankkulattia." Jokainen oli saanut leipää 300 grammaa per vuorokausi kolmeksi vuorokaudeksi. Samoin he olivat saaneet juomavettä epämääräisissä astioissa samalle ajalle. Ihmiset olivat varanneet mukaansa omaa ruokaa. Vaunut ahdettiin niin täyteen, ettei kaikille löytynyt levähdyssijaa. Jo ensimmäisen vuorokauden kuluessa todettiin, etteivät kaikki voi levätä samaan aikaan. Sen vuoksi yritettiin nukkua vuoroin, jotta jokainen saisi levähtää. Vaikka juna oli pysähtynyt monta kertaa useiksi tunneiksi, vaunujen ovet olivat pysyneet kiinni.
Kolmen vuorokauden kuluttua vaunujen ulkoa suljetut ovet avattiin vaunu kerrallaan. He luulivat kokeen päättyneen. Vaikka vaunussa oli harvat ovet, tuoksu oli ollut pyörryttävä. Ihmiset olivat päässeet nyt ulos tarpeilleen ja saaneet hengittää raitista ilmaa. Pysähdys oli kestänyt ehkä puoli tuntia, kun heidät oli komennettu takaisin vaunuun. Tyytymättömyys oli alkanut voittaa ihmisten käyttäytymistä, mutta siihen oli vastattu tönien todella töykeästi. Monien pyyntöjen jälkeen he olivat saaneet siivota vaunun nurkan, jossa oli ulosteastia. Toista astiaa ei ollut, vaikka jo ensimmäisen vuorokauden aikana puinen ulosteastia oli täyttynyt. Liikkuvassa junassa ulosteet olivat loiskuneet vaunun pohjalle. Silti jossakin oli pitänyt yrittää nukkua.
He eivät olleet tienneet, missä juna kulloinkin oli menossa, koska vaunuissa ei ollut ikkunoita eikä avattavia luukkuja, joista olisi nähnyt ulos. Ainoastaan vaunun ovenraosta he olivat saattaneet nähdä ulos pitkin junan kylkeä.
Kaikki mukana olevat aikuiset olivat tienneet, miten ihmisiä oli kadonnut vuosien mittaan jäljettömiin eikä heistä yleensä oltu kuultu sen jälkeen mitään. "Olimme peloissamme itsemme ja omaistemme puolesta, sillä Stalinin kanavatyömaille oli kuollut kymmeniätuhansia ihmisiä. Ruumiiden luita oli hävitetty niin, että ne jauhettiin betonin sekaan ja valettiin kanavan sulkujen seinämiin", Paula kertoi. - Ihmiset olivat alkaneet itkeä ja rukoilla yrittäessään rauhoittaa toinen toistaan. Kukaan ei ollut ollut enää varma, mihin heitä viedään. Paula jatkoi: "Me aikuiset ymmärsimme, ettemme voi vaikuttaa siihen, miten meitä jatkossa kohdallaan." - Laulava Kalevalan kansa oli veisannut virsiä.
Väestön siirtokokeen kestoajaksi ilmoitettu kolme vuorokautta oli osoittautunut valheeksi. Seuraavan kerran junan pysähtyessä ihmiset olivat saaneet leipää ja vettä lisää. Vaunuista olivat päässyt ulos ainoastaan ulosteastioiden tyhjentäjät. Junan pysähtyessä ulostesaavi oli voitu tyhjentää, mutta vartiointi oli tiukentunut. "Kysyimme vartijoilta eikö kokeen kestoajaksi ilmoitettu aika ole nyt täysi", jatkoi Paula. Heille ei oltu vastattu mitään, vaan ovet oli suljettu ja lukittu.
Vaunujen ovilla oli jaettu kuivaa tummaa leipää 300 grammaa henkeä kohden. Ihmiset olivat kysyneet, mihin heitä oltiin viemässä. Juna oli pysähtynyt pienissä kylissä, joita kukaan ei ollut osannut paikallistaa. Vartijat eivät olleet enää vastanneet kenenkään kysymyksiin.
Jotkut olivat yrittäneet päätellä auringon kiertokulusta, mihin ilmansuuntaan juna kulki. Paula oli pelännyt isänsä terveyden puolesta, kun toisella viikolla muutaman päivän aikana oli kuollut useita huonokuntoisia vanhuksia. Kylmä oli nostanut kuumeen kaiken ikäisissä. Vanhusten kuolemat olivat aiheuttaneet lapsissa pelkoa. Tilanne oli muodostunut katastrofiksi.
Kuolleet oli otettu pois, mutta omaisille ei oltu kerrottu, mihin ruumiit vietiin. Jossakin vaunussa nuori äiti oli synnyttänyt kylmässä lapsen, mutta kylmyydestä ja sen seurauksista molemmat olivat kuolleet.
Päivät olivat alkaneet mennä sekaisin ja paniikki oli vallannut yhä useamman ihmisen mielen. Kukaan ei ollut tiennyt mikä kohtalo heitä odottaa. Ihmiset muistivat Stalinin puhdistukset. Viikonpäivät menettivät merkityksensä. Kasvava pelko oli sumentanut laskun montako vuorokautta matka oli kestänyt. Vanhemmat olivat ajatelleet kyseessä olevien Stalinin puhdistusten kohdistuvan nyt naisiin ja lapsiin sekä vanhuksiin eikä että kyseessä olisi ollut karjalaisväestön siirto.
Paula kertoi isänsäkin sairastuneen kovaan kuumeeseen, mutta vaunussa ei ollut ollut mittaria sen varmistamiseksi. Loppumatkasta kaikilla oli ollut kylmä ja koko junanlasti oli kärsinyt nälästä. Vaunujen ovia oli tilkitty varavaatteilla, jotta vetoa oli saatu rajoitetuksi. Monilla vanhuksilla oli ollut ankaria suonenvetokohtauksia eikä sellaiseen ollut saatavissa lääkkeitä. Pyyhepapereita ei ollut. Ihmiset olivat olleet likaisia, nuhruisia ja ilmassa olivat voimakkaat hajut.
Päätepysäkki Arkangeli
Matka oli kestänyt noin kaksi viikkoa, kun juna oli tullut Arkangelin asemalle, jossa se oli tyhjennetty. Ihmisiä ole alettu kuljettaa eri puolille Arkangelin aluetta. Paulan perhe oli siirretty useita kymmeniä kilometrejä kaupungista etelään.
Tulijoille oli osoitettu asunnot, joihin he olivat voineet majoittua. Ruoka oli ollut edelleen vain tummaa leipää, jota oli annettu se 300 grammaa henkilöä kohti. Muun ruuan perheet olivat joutuneet hankkimaan itse. Reino, enempää kuin kukaan mukaan Uhtuan alueelle jäänyt perheenjäsen, ei ollut saanut tietää, minne heidän perheensä olin kyyditetty. Heille oli kerrottu ainoastaan kolme vuorokautta kestävästä väestönsiirtokokeesta. Moniko vietiin Karhumäen lähellä olevaan Sandarmohin metsään? - Olen itsekin käynyt tuossa männikössä sekä Suolusmäen joukkohautojen äärellä.
Majoitettuaan perheensä heille osoitettuun majapaikkaan, Paula oli saanut kirjoitusvälineet. Hän oli kirjoittanut Reinolle Kepajoelle, mihin heidät oli siirretty sekä asuinpaikan ja osoitteen.
Muutaman päivän kuluttua siitä, kun Reino oli saanut Paulan kirjeen, hänet oli pidätetty kuuluste-luun, miksi oli tullut Kanadasta Neuvostoliittoon. Hän oli vastannut Paulan kirjeeseen ja kertonut joutuneensa pidätetyksi kuulusteluja varten. Hän oli sanonut olleensa Kanadassa rakennuksilla kirvesmiehenä, mutta oli tehnyt myöskin metsätöitä.
Kuulustelujen jälkeen hänelle oli annettu tilaisuus valita ottaako hän Neuvostoliiton passin ja Suomen passi tuhotaan vai lähteekö hän Sandarmohin montun reunalle. Moni muu Kanadasta ja Yhdysvalloista tulleista oli kokenut saman kohtalon. Ellei uusi passi ollut kelvannut, vaihtoehto oli kävellä montun reunalle ja tulla ammutuksi. Reino oli kertonut ottaneensa Neuvostoliiton passin, minkä jälkeen hänet oli määrätty Neuvosto-armeijaan Laatokan pohjoispuolella oleviin joukkoihin.
Kertoessaan meille tapahtumia Paula murtui useaan otteeseen puhekyvyttömäksi, hengitti erittäin raskaasti ja vaipui hiljaisuuteen. Levähdettyään hetken hän jatkoi, miten hänelle oli tultu Arkang-elissa sanomaan lasten sairastuneen matkan aikana tuntemattomaan vaaralliseen kulkutautiin. Tart-tuessaan vanhempiin ihmisiin se on hengenvaarallinen, eikä siihen ole vielä keksitty hoitokeinoja. Lapset oli siirrettävä heti sairaalahoitoon. Sulo oli ollut seitsemän, Aino viiden ja Vieno kolmen vuoden ikäinen. Vaikka oireiden alkuvaiheessa sairaus oli muistuttanut vilustumista, niin sen oli kerrottu olevan jotain muuta, jota ei vielä tunnettu. - Paula odotti kaksosia.
Paula ja isänsä olivat jääneet asumaan kahden. Isälle kylmä ja kaksi viikkoa kestänyt lähes ravinnoton matka oli ollut liian raskas ja se oli nostanut hänelle iltaisin lievän kuumeen. Se oli alkanut nousta ja oli heikentänyt nopeasti isän kuntoa ja niinpä hän oli kuollut kahdessa viikossa - ilmeisesti keuhkonkuumeeseen.
Tavatakseen lapsensa Paula oli käynyt kysymässä heitä joka päivä ja monestikin päivässä. Mutta hänen pyyntöihinsä ei oltu suostuttu eikä lapsia näytetty. Muutaman viikon kuluttua hän oli päässyt kenenkään huomaamatta katsomaan ikkunasta ja hän oli nähnyt poikansa Sulon. Poika oli istunut alasti kivilattialla ja sivellyt kehoonsa omia lattialla olleita lämpimiä ulosteitaan. Nähtyään pojan Paula oli itkenyt ja rukoillut päästäkseen ottamaan Sulon syliinsä, mutta vartijat ja hoitajat olivat olleet ehdottomia. He olivat sanoneet, että Paulakin kuolee varmasti, jos hän menee lähelle poikaa. Joku valkotakkinen nainen oli tullut kertomaan lasten sairastavan juuri sitä vanhemmillekin erittäin vaarallista kulkutautia, joten heidän luokseen ei päästetä ketään ulkopuolisia. Paulaa ei oltu päästetty näkemään myöskään tyttöjään, ennen kuin he olivat kuolleet. Kaikki kolme lasta oli kuollut ja haudattu samaan aikaan. Paula oli joutunut hankkimaan heille hautapaikat ja kaivattamaan haudan.
Talvisodan valmistelut Karjalassa
Elokuun alussa vuonna 1939 karjalaisväestöä siirrettiin pois Suomen rajan läheisyydestä. Sen jälkeen, kun Reino oli ottanut Neuvostoliiton passin ja oli hänet siirretty Laatokan pohjoispuolisiin sotajoukkoihin, Paula ei ollut saanut vastauksia Reinolle lähettämiinsä kirjeisiin. Hän oli menettänyt lapsensa, mutta ei tiennyt miten olisi saanut siitä miehelleen tiedon. Miten olisi voinut lähettää kirjeitä niin, että ne olisivat menneet perille? Talvisota oli alkanut ja Reino oli jossain Sortavalan ja Pitkänrannan välillä, mutta Paula ei tiennyt lähemmin paikkaa.
Paula oli saanut kirjeen Reinolta, jossa tämä kertoi haavoittuneensa Sortavalassa vatsaan ja joutu-neensa sairaalaan leikattavaksi. Hänen vammansa oli ilmeisen vaikea, kun hän oli joutunut olemaan sairaalassa viikkoja, ennen kuin pääsi toipumislomalle. Kirjeyhteys oli toiminut, kun sairaalan osoite oli tiedossa. Mutta Paulan lähettämät suruviestit olivat vain heikentäneet Reinon selviämismahdollisuuksia. Hänelle oli annettu ravinnoksi vain liemiruokia, koska hän oli haavoittunut vatsaan.
Hän oli päässyt kuitenkin toipumislomalle Arkangelin alueelle tietäen, että lapset ja appiukko ovat kuolleet ja haudattu. Päästyään vaimonsa luokse hänellä oli tarkka ravinto-ohje, mitä saa syödä toipumisloman aikana. Pohjoiseen oli tullut jo kevät ja nokkoset monen muiden kasvien ohella olivat alkaneet näkyä luonnossa. Valtion puolesta oli annettu edelleenkin 300 grammaa per henkilö tummaa leipää eikä mitään muuta.
Paula kertoi keränneensä vanhan karjalaisen tavan mukaan luonnosta kasveja, joista hän oli voinut keittää keittoja. Reinon kunto oli alkanut hitaasti heikentyä, minkä syynä Paula kertoi olleen huo-non ravinnon. Paula odotti kaksosia ja synnytyksen aika läheni. Hänessäkin oli alkanut olla lievää kuumetta eli kuten karjalaiset ilmaisevat turvotuksen, hänelle oli alkanut tulla pöhötystä.
Reino oli alkanut oksentaa verta. Hän ei ollut voinut laittaa vatsaansa mitään muuta kuin vähän vettä väkisin. Paulalla oli noussut kuume yli 40 asteen ja pöhö pahentunut. Hän oli kutsunut naapu-rin akkoja sitomaan lakanoita päistänsä yhteen ja käärimään itsensä niihin, ettei hän olisi haljennut.
Reino oli tiennyt, ettei hän selviä enää elämään. Hän oli sanonut vaimolleen: "Sinä olet niin hyvä ja nuori ihminen, ota itsellesi uusi mies, sinä et saa elää yksin!"
Reino oli kuollut vammoihinsa. Hän oli maannut kuolleena viisi vuorokautta samassa huoneessa, jossa Paula oli kovassa kuumeessa, ennen kuin ensimmäinen ihminen oli tullut toteamaan surulli-sen tilanteen. Hän oli hankkinut miehet, jotka olivat vieneet Reinon ja haudanneet hänet samaan paikkaan kuin lapset ja appiukko oli haudattu. Avustajat olivat olleet samoja karjalaisia, joita oli itsekin.
Paula oli synnyttänyt kaksoset kymmenen tuntia Reinon hautaamisen jälkeen. Lapset olivat eläneet kymmenen tuntia. Paulan yli 40 asteen kuume oli jatkunut vielä kaksi viikkoa. Tultuaan siihen kuntoon, että hän oli pystynyt nousemaan sängystä, hän oli todennut: "Ryssät eivät minua tapa."
Ylitalon veljeksistä Johannes kaatui Muolaalla 16.2.1940 ja Valde Pitkärannassa 20.2.1940. Sen enempää Reinon haavoittumis- kuin kuolinpäiväkään ei ole tiedossani. Hän haavoittui ilmeisesti samoilla seuduilla ja samoihin aikoihinkin kuin Valde kaatui eli helmi-maaliskuulla.
Paula kertoi olleensa muutaman vuoden kuin unessa. Mikään ei ollut jaksanut huvittaa, mutta mieli oli ollut: "Periksi ei anneta." Hän kertoi: "Puolen vuoden sisällä hautasin viisi lastani, mieheni ja isäni - eikö se yhdelle ihmiselle riitä?" Siitä huolimatta heitä, siis jäljellä olleita siirrettyjä, oli pidet-ty silmällä myös koko sodanjälkeisen ajan.
Siirtoväestön valvonnan vähentyessä Paula kertoi karanneensa Arkangelin alueelta Petroskoihin ja päässeensä siellä suksitehtaalle töihin vuonna 1947.
Petroskoihin pääsyn jälkeen elämä oli alkanut palautua elettävän arvoiseksi - muutoin vanhoille raiteille, mutta koskaan hän ei voi unohtaa, minkälainen kohtalo oli lapsilla, Reinolla ja hänen isäl-lään. Kohta sodan jälkeen hänen oli alkanut tehdä mieli päästä Kepajoelle. Kun hän oli viimein päässyt sinne, oli näky ollut järkyttävä. Yhdenkään talon kivijalkoja ei ollut enää paikallaan. Ihminen oli palautettu vuoden 1932 alkuun, mutta ilman silloin roihunnutta elämänhalua.
Muutamien vuosien kuluttua Paula oli mennyt uudelleen naimisiin venäläisen miehen kanssa. He olivat asettuneet asumaan Villamäen pitäjän Kutisman kylälle, jossa heillä oli talo. Uudesta aviolii-tosta oli tytär ja poika.
Tehdessämme Petroskoissa Avangardelle veneitä ja kelohuviloita vein Paulalle useita kertoja Suomesta tuomiani vaatteita ja joskus annoin myös rahaa vähän.
Paulan kunto heikentyi ja yksin eläminen alkoi muuttua vaikeaksi. Hänen tyttärensä halusi äitinsä muuttavan asumaan hänen ja miehensä luokse. Tytär oli alkanut vaatia äidiltään eläkerahaa ja myi Suomesta Paulalle tuomani asusteet ja joi rahat. Paula joutui laitoshoitoon ja kuoli muutaman kuukauden kuluttua.
Olen edelleen surullinen siksi, ettei minulla ollut tilaisuutta käydä katsomassa Paulaa hänen viimeisen elinvuotensa aikana. Hirvittävistä kärsimyksistään huolimatta hän jaksoi tavatessamme laulaa iloisena. Karjalan laulumaat saivat minunkin elämässäni uuden ulottuvuuden. Neuvostoliitto muutti Uhtuan Kalevalaksi.
Käsitykseni mukaan Paula oli kuollessaan 83- tai 84-vuotias. Hänet oli haudattu Kutisman kylää reunustavan vanhan mäntymetsän laitaan. Kun viimein pääsin käymään Kutismassa, sain käydä Paulan haudalla jättämässä hänelle viimeiset hyvästit.
Amerikan mantereelta Neuvostoliittoon muuttaneilla kullanvuolijoilla, samoin kuin kommunisteilla oli monelle vielä kovempi kohtalo kuin Reinolla oli ollut, sillä suurin osa heistä kuoli erilaisilla työ-leireillä tai Stalinin kanavalla ylirasittuneina nälkään ja sairauksiin.
Tutustuin Pietarin junan ravintolavaunussa Yhdysvalloista Neuvostoliittoon muuttaneen perheen jäseneen Konstas Niemeen ja hänen tyttäreensä Irinaan - myöhemmin Petroskoissa myös hänen puolalaissyntyiseen mieheensä. Konstans oli syntynyt vasta Neuvostoliitossa, sillä hänen äitinsä oli ollut raskaana vanhempiensa muuttaessa Yhdysvalloista Karjalaan. Vanhemmat olivat muuttaneet Ala-Härmästä Yhdysvaltoihin ja olivat lähteneet, kuten monet muutkin sieltä Petroskoihin.
Niemen puoliso oli puolalaista syntyperää. Heidän tyttärensä Irina oli lääkärinä Vorkudassa.
Konstans kertoi miehensä viedyn Siperiaan metsätyöleirille, jossa oli 2500 miestä. Leiriltä säilyi hengissä 170 miestä, joista yksi oli hänen aviomiehensä. Kuolleista huomattava osa oli ollut juuri puolalaisia.
Kuka tietää montako ihmistä teloitettiin lähellä Karhumäkeä olevalla Sandarmohin hautaus-maalla?